Salaisuus pinnan alla

”Myrskyn jälkeen nyt nähdä saan, Auringon taas käyvän hehkumaan, Tiedän tään, vielä kerran nään, Sateenkaaren pään, ja sinne jään.”

 – Kari Tapio

Nimet Veera ja Tapani ovat saaneet viime vuosi aivan uuden sävyn. Toiset muistavat 11 päivän sähköttömyyden, toiset tuhoutuneen kotitalonsa jotkut dramaattiset kuvat tuhoutuneesta caravan alueesta.

 

Myrskyn velvollisuus on repiä ja tuhota. Riepotella ja raiskata. Pahan trombin jälkeen on moni katsellut, kyyneleet silmissä paikkaa missä ennen oli rakas kotimökki. Vaan paskaista naurua kuuluu Ilmarisen kartanosta, ilmojen herran punoessa uusia juonia metsänomistajien päänvaivaksi. Onhan se raivoisien tuulien ruhjoma metsä usein koruton näky. Mutta toisaalta myrsky puhdistaa ilmaa, metsä on vehreä – luonto hehkuu, kuin ihminen hyvän riidan jälkeen.  

Itse sain uuden yhteistyökumppanin. Miten helppoa onkaan hiidenkirnun tyhjennys myrskylle.

Mutta joskus palikat loksahtavat kohdalleen ja silloin myrskyn mahti on paljastaa uutta. Näin kävi eräässä lähimetsässä kun myräkän laannuttua oli paljastunut uusi, ihan komean kokoinen hiidenkirnu – jota kukaan olisi tuskin koskaan osannut edes etsiä, saatikka kaivaa paljaaksi. Mutta niin se töröttää siinä, kirnun mallinen vyyhti vesien pyöristämiä kiviä, puidenjuuria ja turvetta. Näin perusteelliseen puhdistamiseen tarvittaisiin Keijo Parkkusen tarmo ja aikaa ainakin päivä. Joten on paikallaan osoittaa kiitos myrskylle tästä komeasta luonnonnähtävyydestä ja likaisentyön hoitamisesta. Paljonkohan näitä odottaa puiden juurten kätköissä ja irtomaiden syövereissä? Kymmeniätuhansia.